Itselläni on yleisempää, että menetän ruokahaluni kokonaan jos elämässä tapahtuu jotain ahdistavaa, mutta isäni kuoleman jälkeen herkkuhimoni on ollut älytön... Mutta sallittakoon se nyt toistaiseksi, kunhan ei tulisi tavaksi. En nimittäin pysty enää urheilemaan selkäni takia, ja leikkauksesta toipumiseen menee kuukausia. Toivon todella, että sen jälkeen pystyisin taas vähitellen liikkumaan ja pääsisin jopa joskus tulevaisuudessa rinteeseen.
Menipäs synkäksi, en jatka enempää, jotta säilytän hyvän lauantaiaamun fiiliksen.
Kaunista viikonloppua kaikille!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti